Isänpäivän aamupäivällä oli vuorossa pieni isänpäiväajelu. Ajelimme lauantaiehtoolla muutamiin tupaantuliaisiin Posion Kuloharjulle, mistä piti juhlapäivänä tietenkin hurauttaa kotiin.
Eilinen hyvä talvikeli oli yön aikana muuttunut vesi- ja räntäsateeksi. Parin-kolmen asteen plussakeli sateen kaveriksi riitti tosi hankalan ajokelin aikaan saamiseen, koska asfalttitien lumipolanteet olivat muuttuneet läpimäräksi soseeksi, jota pyhäpäivän kunniaksi ei oltu aurattu miltään kohtaa reitillä Etelä-Posiolta Naruskalle. Vajaa parisataa kilometriä viimeistä viidentoista kilometrin Naruskantien osuutta lukuunottamatta sosetta ja taas sosetta.
Lukuisat olivat ne kohdat matkalla, että joku tai jotkut autoilijat olivat kulkusuunnassamme jostain syystä valinneet ajoneuvon paikan liian lähelle keskiviivaa. Samaa jälkeä olivat sitten ajaneet muutkin jonossa kuin köyhän talon porsaat.
Tämäpä aiheutti vastaantulijoiden kanssa monessa paikassa ongelmia. Siinä ajourassa oli kohtuullisen helppo ajaa, mutta vastaantulijoiden kohtaamistilanteessa piti tietenkin siirtyä hieman oikealle, ettei keskiviivan päällä tarvitse pelätä peilin menettämistä. Näissä siirtymisissä joutui ajamaan paksumpaan soseeseen, jota oli viidestä kymmeneen senttiin paikoin, kun sose oli kasaantunut autojen renkaiden sitä siirrellessä.
Hopsulahei, että meinasi paksussa soseessa välillä tuntua siltä, että pirssi pyrkii vesiliirtoon, vaikka vauhtiakin ennen siirtymistä otti pois. Eipä ole nyt vertailupohjaa, miten nastoitettu perinteisempi talvirengas tuossa paksussa sosekerroksessa olisi käyttäytynyt, mutta ainakin kitkarenkaan kanssa ilmeni selviä pito-ongelmia. Äkkiä sitä oppi korostetusti varomaan ja pudottamaan vauhtia entisestään aina, kun näki vastaantulijan lähestyvän.
Kuva kertonee tilanteen vielä Ukan kirjoitamaa selostusta paremmin.
Posiolta Maaninkavaaraan viitostielle johtava tieosuus on tosi mäkinen ja mutkainen muutaman kymmenen kilometrin pätkä, jolla on muutamakin mäenharjannepaikka, joissa piti korostetusti mennä omalle puolelleen, kun ei voinut tietää, tuleeko kummun takaa äkkiä vastaantulija vastaan.
Puolisen tuntia enemmän kuin edellisen päivän menomatkaan käytettiin paluumatkaan, mutta eipä tuota kellon kanssa liikkeellä oltukaan. Hyvinhän tuota ehti Isänpäivän itse valmistetulle päivälliselle ja kotisaunan lauteille, vaikka aikaa enemmän kuluikin.
Aurauskalustolla olisi tosiaan ollut työmaata soseenpoistossa, mutta lienevätkö säästösyyt selityksenä sille, että ensimmäistäkään aurauskalustoon laskettavaa ajoneuvoa ei pyhäpäivän puolenpäivän seutuun ollut ajetulla reitillä liikkeellä. Hommaa kyllä olisi ollut koko kalustolle.
Paras osuus paluumatkasta oli oma soratiemme, jota sade ja plussakeli eivät ainakaan vielä meidän kotiutumisaikoihin olleet pehmittäneet yhtään. Naruskantie oli talvisessa hyvässä ajokunnossaan, jota samaa ei asfalttitieosuudesta voi mainostaa.
