Naruskan Mummu ja Ukka karkasivat vuoden alkajaisiksi lumisesta Suomenmaasta kymmeneksi päiväksi Välimeren rannalle Torremolinokseen. Keliolosuhde käännähti Naruskan ja koko Suomenkin talviolosuhteista sikäläiseen talveen, jossa talvesta ei suomalaisittain katsoen tiedetä mitään.
Espanjan liikennekulttuuriin tutustuimme vuokraamalla kolmeksi päiväksi pienen Seatin pirteän dieselin. Sillä ajelimme yhden päivän vuoristossa serpentiiniteillä, yhtenä päivänä Gibraltarin retkellä moottoritietä menomatkan ja paluun vanhaa rantatietä. Kolmannen ajopäivän suuntasimme moottoritietä itään tippukiviluolan tutkimusretkelle, jolta palasimme samaa reittiä.
Sikäläisistä tieliikenteestä päällimmäisinä jäivät mieleen kiire, lyhyet varoetäisyydet edellä ajaviin, sekavat liikenneympyrät ja ainainen pula pysäköintipaikoista. Vuoriston serpentiiniteillä ajettiin suomalaisittain katsoen ylinopeuksilla, mutta tietenkin paikalliset ovat olosuhteisiinsa siellä tottuneet omilla kotiteillään. Silti ihmetytti aika ajoin. Mummulla ja Ukalla oli aikaa tarkkailuun, koska vuokraamaamme autoa ajoi ammattimies, joka työkseen on ajanut linja-autoa Suomessa kymmeniä vuosia.
Oma ajoneuvomme säästyi kolhuilta rielun tuhannen kilometrin ajeluretkillä, mutta samaa ei paikallisesta kalustosta voi sanoa. Pientä kolhua sieltä ja täältä löytyi melkein joka toisesta autosta. Vaurioita tulee enimmäkseen ilmeisesti pysäköinneissä, koska autolle ei pääsääntöisesti siellä ole tilaa mittaansa enempää missään. Taskuunpysäköintikolhut ovat varmaankin jokapäiväisiä Espanjan ajokulttuurissa. Ja korjaukset aika ajoin sen mukaisia.
Suomeen palasimme Helsinki-Vantaalle 11.1.2012 aamuyöllä. Nurmijärvellä starttasimme tuhannen kilometrin kotimatkalle omalla autollamme samantien, koska seuraavana päivänä odotti sorvi Mummua Sallassa. Onneksi molemmilla on ajokortti, joten pitkä ajomatka jakaantui sopivasti kahdelle niin, ettei kuljettajan tarvinnut sinnitellä ratissa väsyneenä. Taukojakin pideltiin vähintään lakisääteiset tasaisesti koko matkan ajan parin-kolmensadan kilometrin välein. Silti 4000 kilometriä lentämällä ja 1000 kilometriä jälkiruuaksi autolla samoilla silmillä ei niin kovin virkistävä kokemus kaikenkaikkiaan ole. Kotiin kuitenkin päästiin onneksi ehjinä.
Suomen talvi oli poissaollessamme kaapannut otteeseensa koko maan. Lähtöpäässä Nurmijärveltä Tampereelle oli kolmostien matkantekoa haittaamassa tihkusade. Moottoritiellä oli samaan suuntaan matkalla paljonlaisesti rekkaliikennettä. Tuulilasin pesunesteelle oli taas käyttöä. Sen kuluerän Ukka on huomannut suurehkoksi silloin, kun matkat ovat Rovaniemen eteläpuolelle suuntautuneet. Asiasta on tullut tänne kirjoitettuakin.
Vieläkin olen sitä vähäistä mieltä, että suolauksella siellä etelässä yritetään muuttaa talviolosuhdetta kesäolosuhteeksi silloinkin, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään järkeä. Asia konkretisoitui nyt paluumatkalla Petäjäveden ja Jyväskylän välillä. Ajoimme reilut kymmenen kilometriä suolausauton perässä tiellä, jonka olosuhde oli meille aivan normaali hyvä talviolosuhde. Tie oli jäinen ja keskitiellä oli matala polanne, joka sille paikalle syntyy kaikkialla, missä lunta talvella esiintyy. Tälaisesta tiestä ei aiheudu asianmukaisilla renkailla varustetulla autolla mitään ongelmia. Suolausauto lennätti tielle kymmeniä kiloja suolaa ja järjesti lisäksi taakseen autojonon, jonka tietenkin oli tyytyminen mutkaisella tiellä edetä mittarinopeutta 70 kilometriä tunnissa. Työmatkalla olleita sellainen varmaankin hieman kismitti, mutta meille hidaste ei verenpainetta nostattanut. Päättelimme Mummun kanssa, että kuvan mukainen tie ei suolan vaikutuksesta talvesta kesäksi muutu, vaan suola ainoastaan liuottaa jään taas lentämään tiestä tuulilasille, kun sulaminen alkaa. Oikeampaa tienpitoa maalaisjärjellä ajatellen tuossa kohdassa olisi ollut hiekoitus, mutta sitäkään ei pikkupakkasella jäiselle tielle tehdä tarvitse.
Jos tietä ei suolattaisi, niin lumipintainen ja jääpintainen tie ei syö auton valojen valaistustehoa mustan sulaneen asfaltin tavoin, kuten esimerkiksi Hämeenlinnan moottoritiellä meille aamupimeällä selkeästi tapahtui.
Rovaniemeltä tänne Naruskalle viimeinen 200 kilometriä oli normaalia lappilaista talvikeliä. Auton valot valaisivat väylää aivan eri tavalla, vaikka tässä nykyisessä pirssissämme, talon kolmannessa, ei vielä lisävaloja asennettuna olekaan. Ne tulevat kuitenkin asennettaviksi, kuten kahteen muuhunkin autoomme.
Kolmine taukoineen Nurmijärveltä Naruskalle taitoimme matkan kuudessatoista tunnissa. Siihen sisältyy ajoaikaa 13 tuntia ja reilut kolme tuntia erilaisia virkistäviä pysähdyksiä. Lentomatkan kanssa 5000 kilometriä siirryttiin paikasta toiseen vuorokaudessa. Matkasta suurin osa kymmenen kilometrin korkeudessa, ajasta maantiellä.
Ukka päättää Naruskan puolen metrin hankien keskeltä tähän.
