Kirjoittaja Jukka Leikas
Uusimmat blogijulkaisut

Tie on kuin Kekkosen kallo, mutta ihan jäätä..

Jouluaaton jo alettua toivon kaikilla keskelle maata matkanneilla olevan hyvät nastarenkaat alla autossa ja säkki hiekkaa takakontissa. On muuten niin maan perusteellisen liukasta sivuteillä, että.. Kerronpa mitä minulle tapahtui:

Torstai-iltana kävimme Kangasniemellä kaupassa ja hakemassa tutun kirkolta meille kylään.
Luokkasen mäen päällä huomasin lumisen sohjon muuttuneen peilijääksi. Kokeilin jarruttaa ja suhona mentiin eteenpäin Hakka8:lla. Tasaisen mutkan jälkeen tulee tiukka alamäki, sekin peilijäätä. Jarruttelin varovaisesti ajatuksenani rikkoa jään pintaa hieman.

Vaimoni jäi sytyttämään kynttilälyhtyä meille kääntyvän tien viereen, kun minun päässäni puolestaan heräsi pikkupoika henkiin.
Käänsin auton takaisin tulosuuntaan ja siitä vaan mäkeä kohti niin kuin Don Quihote konsanaan. Hiljaisella vauhdilla – kun kiihdytysmatka oli lyhyt – renkaat alkoivat sutia jo puolessa välissä mäkeä ja mäki vasta alkoi kiristyä. Vastamäki on vähän kuin paraboli, kiristyy, kiristyy ja hellittää vasta mäen päällä.
Niinpä minä jämähdin niine superluottamuksen saaneineni HK8 kanssa keskelle mäkeä. Ja aloin luisua takaperin varsin holtittomasti. Kun painoin jarrua, auto alkoi tehdä käsijarrukäännöstä ja kääntää etupäätä poikittain. Tulipa mieleen jo muinoin blogissanikin* kirjoittama tapaus – nyt pitää jarruttaa menosuunnassa ensimmäisillä renkailla. Siis ’ota käsijarru käyttöön ja jalka pois jarrulta’.
Hieman vinksin vonksin pääsin mäen alle ja peruuttelin lähelle meidän risteystämme.

Vaan olisipa tämä seikkailu riittänyt sisäiselle pikkupojalleni. Ei. Minä jästipää läksin uudestaan valloittamaan Luokkasen mäkeä – enhän siihen ole KOSKAAN aikaisemminkaan jäänyt kiinni. Aina on ylös menty.

Don Quihote vanhalla 21-vuotiaalla Volvo 850 automaatti-autollaan ja HK8-renkaaillaan taas mäkeä kohti. Arvoisa vieraamme kyydissäni. Siitä vain mäkeen – ja kuinka ollakaan renkaat alkoivat sutia taas ja vaikka TRACKS-nappikin oli pohjassa ja sen rutinaa kuului, niin vauhti loppui. Tai ei loppunut, kun se muutti suuntaansa.

Yhtään arvostelematta arvoisaa edesmennyttä tasavallan presidenttiämme, mäki oli muodoltaan kuin Kekkosen (siis UKK) kallo. Joka suuntaan kaareva, sileä ja sitä paitsi peilijään kiiltävä. Ei yhtään nyppylää missään ohjaamassa valuvaa autoa ja edes käsijarrulla ohjaaminen ei enää auttanut. Auto luisui jyrkintä kallistusta pitkin ojan lumireunaan ja sain sen pysähtymään siihen. Tajusin nyt selkeästi, että inva-ihminen ei tässä ihmeitä pysty enää tekemään. Jos jotain yritän, niin auton takarengas valuu ojan puolelle – nyt se on vielä puoliksi tien puolella ja eturengas kokonaan. Molemmat jarrut pohjaan ja hätävilkut päälle.

Olin kahden naapurimme välissä tiellä. Toisella on nelivetoinen pick-uppi ja toisella nelivetotraktori. Vieraamme tarjoutui hyppäämään ulos – onneksi oli kunnon ulkoiluvaatteet päällä – ja neuvoin menemään ensin traktorinaapuriimme kertomaan avun tarpeesta. Hän meni ja tuli naapurimme kanssa takaisin. ”Minulla ei ole ketjuja, ei mun traktori tällä jäätiköllä pysty liikkumaan yhtään”. No sitten tarvitaan hiekkaa tai jotain muuta.

Hän lähti hakemaan hiekkaa ja sillä aikaa soittelin tiehoitokunnan puheenjohtajalle ja kerroin tämän tien mäkien tarvitsevan hiekotusta, olen nimittäin keskellä mäkeä ojan penkalla jumissa. ”Minulla on ketjut traktorissa, pääsen vartin kuluttua liikkeelle, minä tulen katsomaan”.

Naapurini tuli hiekkasaavi vesikelkassaan ja samalla takaani porhalsi ohitseni auto ja pysähtyi mäen päälle – tai oikeastaan melkein mäen päälle. Minä yritin autosta huutaa, että aja vähän ylemmäksi, vaan eihän ääni suljetusta autosta toiseen suljettuun autoon kanna.

Ystävällinen ohiajaja tuli ojan pohjan lumessa autoni vierelle ja ehdotti, että jos kaikki paikalla olevat aikuiset työntävät auton perää tielle päin ja minä lasken varovasti autoa käsijarrulla ohjaten alamäkeen, niin auto varmaan saadaan liu’utettua teille. Tuumasta toimeen ja naapurini tyhjensi hiekkasaavinsa vielä varmuuden vuoksi renkaiden kulkureitille.

Hellitin käsijarrua pikkuhiljaa, naapurini kertoi ojasta avoimen ikkunan kautta missä asennossa etupyörät ovat ja miehet työnsivät autoa kyljestä tietä kohti. Ohi ajaneessa autossa ollut pikkupoika oli tullut tielle katsomaan touhua ja oli ohimennen kommentoinut tilannetta vieraallemme: ”Mitäköhän tuostakin mahtaa tulla” – hyvin kypsä lausahdus alle kouluikäiseltä.

Kaikesta huolimatta kuulin jossakin vaiheessa maagiset sanat: ”nyt se on tiellä, ohjaa vaan alamäkeen ja keskelle tietä”. Nyt tie ei enää ollut edellä mainitun kaljun muotoinen, vaan selkeästi tasaisempi ja molempiin reunoihin loivemmin viettävä.

Sainpa autoni peruutettua tasaiselle mäen alle, kun mäen päälle ilmestyi TRAKTORI. Mielessäni harmittelin jo, että hän tuli suotta paikalle, kun minä olin jo turvassa. Vaan eipä siinä ollutkaan kaikki.

Ystävällinen auttajani hyppäsi autoonsa ja lähti reippaasti ajamaan eteenpäin – tai niin hän luuli. Auto ei liikkunut mihinkään, mieluumminkin liukui hieman. Sitten hän peruutti keskelle tietä vähän matkaa ja lähti ajamaan eteenpäin – niin hän oli ajatellut. Mutta hän kohtasi saman Kekkosen kallon kuin minä autoineni ja auto olisi mieluummin valunut kohti samaa paikkaa josta minut oli juuri pelastettu.

Auttajani teki viisaan liikkeen. Kaikki jarrut päälle juuri siinä missä hän oli ja selkeä avunpyyntö traktorille.

Traktori laittoi täydet työvalot päälle ja joku alkoi vetää hinausköyttä pulassa olevalle autolle. Minulle tuli traktorin olemuksesta vahvasti mieleen ”Martti” elokuvasta ”Autot”. Ylväänä mäellä, täydet valot päällä, valmiina pelastamaan pulaan joutuneita autoja. Niin ja eihän traktori turhaan tullutkaan, se tuli pelastamaan pelastajaa kiipelistä.

Lopputulos hyvä, pelastajani pääsi jatkamaan matkaansa, mäen päälle jäänyt vieraamme pääsi ojan penkkaa pitkin takaisin autollemme ja samoin kyydissäni ollut poikamme pääsi ehjin nahoin alas.

Tiehoitokunnan puheenjohtaja tuli traktoreineen juttelemaan mäen alle kanssani. Hiekoittaja oli jo tilattu päivällä, mutta hän ei näköjään ennättänyt käydä vielä, tulee sitten aamulla. Niin kuin kävikin.

Me puolestaan jatkoimme kiltisti kotiin iltapalalle vieraamme kanssa. Hän oli kommentoinut vaimolleni: ”Ihmeellistä miten rauhallisia kaikki olivat ja leppoisia tällaisessakin tilanteessa”.
Minua oikeasti tilanne nauratti jälkeenpäin kaikkine koomisine kohtineen. Kenellekään ei sattunut mitään, autoille ei käynyt mitenkään ja tien huonokuntoisuuskin meni oikealle henkilölle konkreettisesti tiedoksi. Tulipahan vain ”actionia” syrjäkylälle yhden illan edestä.

Aatonaattona, torstaina lämpötila laski iltapäivällä nopeasti lähelle nollaa ja silloin myös pikitiet – siis päällystetyt tiet- muuttuivat peilipintaisiksi. Onneksi ne oli jo suolattu parin tunnin kuluttua. Sen sijaan kaikki kauppojen parkkialueet ja pihat ovat ihan pääkallokeliset. Paikalliset tulivatkin kauppaan nastapohjakengillä ihan järjestään.

Toivottavasti joululomalaisetkin ovat varautuneet nastoilla sekä autossaan että kengissään. Täällä ei kitkoilla pääse mihinkään, paitsi ojan pohjalle tai Mikkelin keskussairaalaan näyttämään katkenneita luitaan.

Hyvää Joulua! ja turvallisia kilometrejä nastarenkailla!

* http://yhteiso.nokianrenkaat.fi/blogit/miljoonan-kilometrin-kokemuksia-lisaa-mustaa-jaata-renkaat-syyta-vaihtaa

P.S. Tämä tarina on tuore ja tosi ja minulle itselleni sattunut –se ei ole iltasatu, vaikka toki voi sellaisenakin käyttää.

comments powered by Disqus