Renault Mégane ja Mikki Hiiri

Pienet ongelmat tyttöystävän Méganen kanssa jatkuivat tänäänkin. Tarkoitus oli tehdä pieni kierros työpaikan kautta katsastusasemalle, hakemaan siirtolupaa Mazdalleni viikonlopuksi (lauantainen koekäynnistys jännittää entistä enemmän). Auto käynnistyi pakkasesta huolimatta, mutta hallin seinään ilmestyi vain puolet tavallisesta valomäärästä. Eikä siinä vielä kaikki - oikean ajovalon lisäksi palanut oli myös vasemman puolen seisontavalo.

Noh, työpaikan kautta suuntasin sitten Lintuvaaran Shellille ihmettelemään manuaali apunani, että minkäslaista lamppua tähän kotteroon on tarkoitus asentaa. Ajovalo oli hyvin vakio H7 (hintaa tosin melkein 17 euroa - melkoista riistoa!) ja parkkivalo myös sangen tavallinen W5W (kahdelle tuli hintaa vain parisen euroa, mikä kerrankin tuntui kohtuulliselta summalta automaailmassa).

Ongelmat alkoivat vasta tästä. Kaksikymmentä astetta pakkasta ja pitäisi sählätä se lamppu vielä paikalleen. Ohjekirja opastaa kääntämään renkaat ääriasentoon ja avaamaan huoltoluukun polttimoiden takaa - check. Onneksi mukana oli kuulakärkikynä, jolla tuon paksusta, joustavasta muovista valmistetun luukun sai keploteltua auki (note to self: kasaa kumpaankin autoon pieni työkalupakki, johon kuuluu ainakin tasapäinen ruuvimeisseli). Sitten pyöristyi huuli: ei tuon luukun takaa löytynyt mitään polttimoita. Kun auton sivusta katsoi, polttimot olivat parikymmentä senttiä melko suoraan luukun yläpuolella. Tässä vaiheessa pakkanen vei voiton paljaista sormista ja totesin, että tämä operaatio suoritetaan loppuun jossain lämpimämmässä paikassa.

Reissu katsastusasemalle sujui ongelmitta, siirtolupa irtosi ja katsastusaika tuli varattua heti maanantaille. Paluumatkalla poikkesin sitten Sellon parkkihalliin jatkamaan epätoivoiselta tuntuvaa räpläysurakkaa. Koska manuaalin ohjeet olivat varsin selvät, ei auttanut kuin avata se sama luukku (samalla mustekynällä) ja tunkea käsi kyynärpäätä myöten auton sisuksiin. Ajovalojen umpio löytyi käytännössä suoraan aukon yläpuolelta, eli koko operaation joutuisi suorittamaan käsikopelolla - great success. Pyöreä takaosan suojus lähti irti helposti ja pieni toivo hiipi takaraivoon; ehkä tästä selvitään ihan kunnialla.

Totuus oli kuitenkin toinen. Ohjekirjassa lukee jotakuinkin näin: "Irrota lampun kanta. Vapauta jousi. Ota polttimo ulos." Lampun kannan eli virtajohdon irrottaminen sujui vielä äärellisessä ajassa, vaikka vaatikin pientä keplottelua (lue: voimakeinoja), mutta se [lisää tähän suosikkivoimasanasi] jousi oli jotain aivan uskomatonta. Vartin ajan jaksoin kokeilla jokaista mahdollista kulmaa ja nipistysotetta ja vääntöä, mutta jousi ei hievahdakaan! "Vapauta jousi" alkoi tässä vaiheessa tuntua sairaalta pilalta. Jos judoka-pianistin sormivoimalla ja -näppäryydellä ei saa tuota viritelmää auki, millainen ranskalainen neropatti on sitä ollut suunnittelemassa!

Lopulta luovutin ja aloin purkaa (kolikoiden ja sen mustekynän avulla) muoviosia polttimoiden päältä, konepellin puolelta. Pienenpienen rakosen kautta näin viimein piinaajani - tai osan siitä. Jousi oli saranoitu alapuoleltaan ja jos puristaisin sen irti saranoistaan, se ainakin vapautuisi. Tämä ei voinut olla ranskalaisten insinöörien idea, kun he suunnittelivat lampun kiinnityksen: jousi nimittäin tipahti kokonaan irti ja sen takaisin saaminen vaati ehdottomasti sen, että näki, mitä teki.

No, lamppu pois ja uusi tilalle, jousi takaisin paikalleen. Jousi naksahtaa yllättävän kevyesti takaisin kiinni (mihin ihmeeseen se oikein lukittuu?!?), lampun kanta takaisin ja luukut kiinni. Seuraavaksi yritin tehdä samantapaista operaatiota vasemman puolen parkkivalolle, mutta tuloksetta - huoltoluukku oli vielä oikeanpuolimmaistakin ahtaampi ja sillä puolella akku ja sulakekotelo rajoittivat umpion saatavuuden nollaan. Akkua ja sen koteloa en lähtenyt irrottamaan parin kolikon ja mustekynän avulla (ei ollut tarpeeksi MacGyver-olo), joten totesin, että tämä jää toiseen kertaan.

Hyvillä mielin kohotin käteni vasempaan viikseen ja väänsin ajovalot päälle - vain huomatakseni, että a) oikea ajovalo ei edelleenkään pala ja b) se ei ole edes paikallaan, vaan on noin 30 astetta väärässä asennossa, hervottoman näköisenä. Tähän väliin voitte kuvitella pari valittua ärräpäätä. Luukut auki ja jatkamaan. Jousi oli saranoillaan, joten se ei vain ollut lukittunut tarpeeksi hyvin - lisäksi lampun kantakaan ei ollut näemmä paikallaan, koska sekin oli irti. Kiitos, Renault! Pienten fyysisten neuvottelujen (lue: voimakeinojen ja -sanojen) jälkeen kuului iso naksahdus (ei päästä vaan ajovalojen suunnalta) ja sen jälkeen lampun kantakin upposi hieman syvemmälle kuin edellisellä kerralla.

Valot toimivat taas, reilun puolen tunnin ähellyksen jälkeen.

Tätä prosessia miettiessä ei voi kuin ihmetellä, mitä ranskalaisilla insinööreillä on liikkunut päässään, kun he ovat suunnitelleet autoa. Ilmeisesti lamppuja ei ole tarkoitus vaihtaa kovin usein (koska ranskalaissa autoissahan ei ole juurikaan sähkövikoja...), tai ne on tarkoitus vaihtaa merkkiliikkeissä. Mutta miksi merkkihuoltamon huoltajienkaan tarvitsisi taistella tällaisten naurettavien mikkihiiriviritelmien kanssa? En vain ymmärrä. Saksalaisissa ja japanilaisissa autoissa lamppujen vaihto on rutiinitoimenpide, johon menee ensimmäiselläkin kerralla maksimissaan viisi minuuttia. Audi A3:een lampunvaihto onnistui 15 asteen pakkasessa paljain käsin samalla, kun vanhemmat täyttivät tankin.

Tarinan opetus: pysykää kaukana (ainakin vuosimallin 2004) Renault Méganeista. Yksistään tuo lampunvaihdon mikkihiiriviritelmä on riittävä syy jättää auto nykyisen omistajansa murheeksi.
comments powered by Disqus