Paras kokemukseni Nokian Hakkapeliitta – renkailla

Asuin 1985 – 1986 perheeni kanssa Sveitsissä ja etukäteen minua arvelutti ja pelotti talvi – auton renkaiden pitävyyden kannalta. Autonamme oli Volvo 144, jonka erikoisuutena oli painon jakautuminen 50/50 taka-  ja etuakselille. Auto oli takavetoinen. Toinen näppärä ominaisuus siinä oli hyvin pieni kääntösäde. Autolla pystyi kääntymään normaalilla kapealla maantiellä vaivatta ympäri – ilman vekslaamista.  Ostin heinäkuun lopulla uudet Hakkapeliitta-talvirenkaat ilman nastoja ja toivoin pärjääväni niillä. Silloisissa renkaissa oli hyvin voimakas "sokeripalakuvio" yli koko renkaan leveyden.Saksan moottoritietä ajaessani renkailla oli hyvä pitää niin kovaa vauhtia, kun muuten tuntui mukavalta. Taisi olla jotain 130 – 140km/h nopeutta, tuskin auto kulki yli 150km/h, jos oikein muistan. Koko syksy oli mukavaa autoilua ja vaikka sen aikaisessa autossa ei ollut ohjaustehostinta, liikenteen mukana pyöriminen Geneven kapeilla kaduilla ja vuoristoteillä oli miellyttävää.Joulun alla Geneveen satoi ensi lumi ja silloin oli koomista olla itse liikenteessä. Geneve on diplomaattikaupunki, jossa on mm. YK:ssa ja Punaisen Ristin päämajassa paljon työntekijöitä maista, jossa ei ole koskaan lunta. Suomessa ”varovainen ajaminen” tarkoittaa alennettua tilannenopeutta. Siellä varovaisuus johti etanan vauhtiin – ja liikenneruuhkiin. Hakkapeliitoilla oli helppo nykäistä muiden ohi toista kaistaa, kunhan pääsi niin lähelle että voi olla varma ohitettavan auton pysyvän edes pienen hetken omalla kaistallaan. Liikenteessä oli kuljettajia, jotka eivät yksinkertaisesti tienneet mitä autolle tapahtuu kun kaasua painaa äkkiä reilusti lumisella kadulla kesärenkaat alla. Kun kerran olimme päätyneet maahan, jossa lasketellaan niin hankimme käytetyt sukset ja monot kaikille. Laskeminen edellytti ajamista Genevestä esimerkiksi Ranskan puolelle Megeveen – siis yli 1km korkeuteen autolla lumisilla serpentiiniteillä, joilta näkyy läheiselle huikealle Mt Blanc'ille .  Olin hankkinut monien varoitusten jälkeen lumiketjut vuorille / Alpeille nousua varten, mutta kertaakaan en niitä laittanut matkalla alle. Hakkapeliitta nastoittamattomana riitti aina. Olin minä tai vaimoni kuskina. Ranskan vuorilla, Jura-vuoristossa tai Bernin Alpeilla. Sen minkä niissä ennätti käydä. Kerran lähdin viemään kahta suomalaista tuttua johtajaa Alppipalaveriin Genevestä. Moottoritietä Lausanneen ja Montreuxiin, siitä ylös jyrkkää tosi serpentiiniä kohti kokouspaikkaa.(Saattoi olla Villars - en muista.)  Menomatkalla alkoi jo sataa lunta reippaammin ja perillä uutta lunta oli jo 10 – 15 cm ja lisää satoi sakeasti. Lähdin pikahyvästelyillä takaisinpäin suoraan hotellin pihalta. Lunta pyrytti tosi isoja hiutaleita ja paljon. Aloin hieman ihmetellä kun näkyvyys valoissa huononi. Kerran sain pysäytettyä auton levennykselle ja puhdistin valot lumesta. Ihmettelin silloin jo valojen himmeyttä.Serpentiiniä alamäkeen riitti vielä pitkään ja huomasin autojen valojen himmenevän vähitellen  tuikkutasolle – ja  latauksen merkkivalokin alkoi kiilua. Matkaa alas laaksoon Montreauxiin oli vielä paljon. Hiukka hirvitti. Miten näen tien, tuleeko vielä paksumpi lumikinos tielle, muuttuko lumi liukkaammaksi ja miten pääsen takaisin kotiin?  Onnistuin lopulta vain taskulamppumaisten – ja ihan oikeasti autossa aina olevan taskulampun -  valojen kanssa pääsemään alas moottoritielle ja oli pakko jatkaa matkaa – auto ei lähtisi enää startilla käyntiin. Ajoin Lausanne luo ja siellä Raststätten liittymästä ulos puhdistamaan valoja lumesta. Jätin auton sellaiseen paikkaan, josta sen saisin yksin mäkistartilla käyntiin jos moottori sammuisi. Valot pois ja käytin moottoria paikallaan ja toivoin akun latautuvan edes vähän. Sitten vaan ne ns. valot päälle ja moottoritietä 60 km Geneveen. Mietin missä asuntomme lähellä Garougen kaupunginosassa olisi jokin autokorjaamo, missä ongelmaa voitaisiin katsoa seuraavana aamuna. Pääsin perille, sain auton parkkiin jonkin korjaamon lähelle  ja jos oikein muistan ongelmasta selvittiin laturin hiilet vaihtamalla ja akku lataamalla. Oli upeaa että ei tarvinnut paljoa ajatella renkaiden pitävyyttä sillä matkalla alas vuorelta. Loppuvuodesta ja renkaista ei ole paljon lisää sanottavaa. Renkaat toimivat lopputalven, kevään ja kesänkin aina Suomeen asti hyvin. Taisipa käydä niin, että niillä renkailla ajettiin yli vuosi yhteen kyytiin. Vasta talven tultua renkaat vaihdettiin nastallisiin Hakkapeliittoihin. Taisi Volvo 144 vaihtua samalla Volvo 245:ksi. Kokonaisuus huomioon ottaen pitäisin sitä 15 kuukauden jaksoa erinomaisena kokemuksena ja ”kitkarenkaita” edeltävänä kokemuksenani. Voi niinkin sanoa, että se oli ensimmäinen talveni kitkarenkailla – toinen talvi kitkoilla oli 13 vuotta myöhemmin. Kaikki muut olen ajanut nastarenkailla.
comments powered by Disqus