Kirjoittaja Ukka Santala
Uusimmat blogijulkaisut

Paras ei nasta, ei kitka, vaan hiekka...

Eilen ehtoolla lokakuun viimeisenä ja tänään aamupäivällä marraskuun ensimmäisenä tuli todistettua, että autonrenkaan ja maantien välinen kitka käytännössä häviää kokonaan niin, ettei sitä takaisin saa kuin hiekalla. Emäntä kertoi eiliseltä illalta työstä palaamisensa rapiat viisi viimeistä kilometriä. Hakkakasit ja Subaru Foresterin yhdistelmä ei riittänyt saamaan aikaiseksi kitkaa renkaiden ja maantien väliin. Renkaat niinkin ovat ykköslaatua, mutta alla oleva tie kun sattuu olemaan märkänä, jäisenä ja kaarteissa sopivasti kallistettu, niin sivuttaispidolle saa hiljaisimmallakin ajonopeudella sanoa hyvästit.

Näin oli käynyt emännän autolle kolmessa eri paikassa. Kaikki nämä paikat olivat ja ovat soratiemme tavallisia mutkapaikkoja. Niitä ei eilen illalla oltu hiekotettu, eikä niille oltu kohdisteltu mitään muitakaan tienhoidollisia toimia. Tämä tiemme kun sattuu kuulumaan kolmanteen hoitoluokkaan, niin tänne ei ensimmäisiä apuja tarvitse tienpidolta odottaa.

Alhainen ajonopeuskaan ei ollut auttanut. Kävelyvauhti on käytännössä alhaisin nopeus, mihin auton vauhdin pystyy hiljentelemään. Siinäkään nopeudessa auto ei suunnassa ollut pysynyt, vaan alkoi liukumaan suoraan sivuttain. Sen verran oli peilijään ja ojanreunan välissä ajamatonta lumijääseosta, että sisemmät pyörät tarttuivat siihen ennen kuin auto olisi liukunut maantieojaan. Liukkain Naruskantie mitä täällä asumisaikanamme parinkymmenen vuoden aikana on koskaan ollut, kertoi emäntä kotipihalle työmatkalta päästyään. Enkä epäile yhtään.

Nimittäin tänään piti lähtemän Kemijärvelle hoitelemaan muutama välttämätön kauppa-asia, eikä sinne täältä muulla pääse kuin autolla. Käväisin aamulla nastat kumisaappaiden pohjissa postilaatikolla tarkistamassa, olisiko yön aikana hiekkaihme tapahtunut hiekoituksen muodossa. Ei ollut.

Siinä suunta, mihin piti autoilemaan lähteä...

Sanoin emännälle, että hyppelehän kyytiin, niin lähdetään testailemaan uusia Rkolmosia Hakkapelittoja. Kunhan pääsemme Kotalankylään, niin asfalttiosuudet on varmaankin paremmin joudettu hoitamaan. Ja niin alkoi matkanteko Lexuksella.

Ensimmäisellä puolella kilometrillä valkeni Rkolmosten ja märän peilijään välinen kitka. Se oli nollassa. Maksiminopeus oli 15 kilometriä tunnissa ja tarkasti piti asemoida auto ajoradalle sellaiseen kohtaan, ettei olla pelkällä kaltevalla kohdalla. Auto nimittäin lähti aivan emännän illallisten kokemusten tapaan hallitsematta liukumaan sivusuunnassa. Äkkiä oppi ajamaan vasemmalle kääntyvät mutkat aivan tien oikeassa reunassa. Ongelmia tuli oikealle kääntyvissä kaarteissa, kun niissä piti mennä kulkusuuntaan nähden väärälle puolelle välttääkseen kaltevalle pinnalle menon. Onneksi ei liikenneruuhkaa ollut. Koulutaksit olivat nostaneet kätensä pystyyn, eivätkä olleet lähteneet Naruskantielle ollenkaan, kuulutteli päivemmällä Lapin Radio.

Meidän menomatkamme pelasti puolenkymmenen kilometrin taiteilun jälkeen hiekkalastissa ollut kuormuri, joka ilmeisen hitaalla nopeudella levitteli ruskeaa puhdasta hiekkaa jäätikön päälle. Sekin homma oli tosi hidasta ja ymmärrän syynkin, koska kuormurissa ei ollut takarattailla ketjuja. Niinpä hiekotus tapahtui samalla periaatteella kuin meidän ajamisemmekin siihen asti. Eli kuormuri hiekotti tullessaan oikealle kaartuvat viltot mutkat kulkusuunnassaan vasenta puolta ajaen. Vaihtoehtona oli tietenkin ajaa vinolla kaarreosuudella omalla puolellaan ja valua sivusuunnassa ojaan. Taitava kuljettaja kuitenkin tiesi niksit ja tiesi hiekoitusjärjestyksen.

Hiekka-auto sillä puolella tietä, missä kuljettaja tiesi sen pysyvän tiellä...

Ja hiekotetulle osuudelle kun päästiin, niin taas alkoi renkaan ja tien väliin kitkaa syntymään. Naruskantien alkupää Kotalankylästä kotimme suuntaan oli puoliksi hiekoitettu kaarrepaikoissa. Toiset mutkat, eli oikealle kääntyvät oli hiekoitettu edellä kerrotusta syystä vain meidän kulkusuuntaan nähden vasemmalta puolelta tietä. Riitti, kunhan sain Lexuksen vasemmat renkaat hiekalle, niin ote tienpintaan oli riittävää.

Kylläpä se meille molemmille valkeni, että pitäisi autossa olla alla jotkut erikoisrallirenkaat, jotta matkanteko ilman hiekkaa tuommoisissa olosuhteissa ottaisi onnistuakseen. Ja niitä kun ei tarjolla ole, niin sama sille, ollaanko liikkeellä nastoitetuilla vai kitkoilla, kitka määrätyissä paikoissa on kertakaikkiaan nolla.

Onneksi tätä olosuhdetta ei ole kuin äärimmäisen harvoin. Lapin Radioonkin olivat kymmenet ihmiset soitelleet pikkuteiden kunnosta eri puolilla Lappia, joten emme ole ongelmatiemme kanssa yksin ja ainoita. Muutamat soittelijat olivat kyselleet jo vakavissaan, miten tällaiselle tielle saadaan esimerkiksi sairaankuljetus, jos tarvetta tulee. Oma ajatukseni ensimmäisenä tietenkin oli helikopteri...

Iltapäivään mennessä paluumatkallamme oli hiekkamies taiteillut koko Naruskantien ensimmäiset 15 kilometriä suunnilleen valmiiksi. Matkaa on kuitenkin kaikkiaan viitisenkymmentä kilometriä, eli siinä kuluu aikaa ja tupakkamieheltä tupakkaakin ennen kuin koko matka on yhdellä kuormurilla hoidettu kitkaiseen kuntoon.

Testikelit saavat emännän ja minunkin puolestani helpottua jatkossa. Näissä olosuhteissa ei terveenä ja autoa kolhimatta pitkään tuurilla mennä. Tulee ikävä kuivannahkeita pakkasteitä lumikerroksineen. Toivottavasti ne eivät kaukana ole!

comments powered by Disqus