Kirjoittaja Terhi Puusaari
Uusimmat blogijulkaisut Rengasturvallisuus 30 vuotta sitten

Onneton päivä, vaan ei meillä

Tänään taas tuli asiaa Perhon ja Kyyjärven suunnalle. Ikkunasta katselin aamupäivällä aikani keliä ja mietiskelin, miten olisin hoidettavat hommani saanut tehtyä nousematta auton rattiin. Lunta tuli aamupäivän ajan ihan kiitettävää tahtia ja vilukissana ikkunasta kurkistellen päättelin sen välillä olleen räntääkin sen sateen. Pakkasmittari pyöri siinä 0 - -2 asteen välillä.  Lopulta kuitenkin totesin, ettei se keli nyt niin paha ole ja siskollekin oli tarkoitus mennä kylään. Niinpä pakkasin tytön ja tavarat autoon ja ei ku menoks.

Valtatie 13:a ajellessa totesin, että arvioni osui ihan nappiin. Ajellessa ei ollut mitään heikkoa, tiet oli ilmeisesti hiljattain aurattu. Näkyvyyskin oli hyvä vaikka odotin koko ajan päätyväni jonkin lumipyryn keskelle. Kauemmas katsoessa oli nimittäin todella sumuista. En sitten tiedä, tuliko sitä lunta tosiaan niin paljon vai voiko tähän vuoden aikaan tai pakkasen puolella olla sumua? Joka tapauksessa niin kauas, kun ajaessa on tarve nähdä, näki oikein hyvin.

Kyyjärvellä siskolle ajellessa huomaisikin sitten jo talven vaikutuksen. Kyllä hiekkatiellä lumenpaljous tuntui ratissakin, mutta ei pahasti ollenkaan. Kiitos nelivedon! Miten sitä on ennen pärjännyt ilman? Ja miksei kaikissa autoissa ole sitä???

Siskon luona vierähti tunti jos toinenkin ja pikku neiti päätti lähteä välillä lenkille, joten siellä me seistiin ja "lenkkeiltiin" lumisateessa, lumihangessa. Voitte varmaan kuvitella, mitä 2-vuotias tekee, kun on lunta. Oja, tie, seisomaan, makamaan, oja, tie, seisomaan, makaamaan... Eli oikein jouhevasti urheiltiin. Pipoa ei minulle asti löytynyt ja pyyhkeellä sain pääni kuivata, kun lopulta sisälle tultiin. Niin paljon satoi sinä aikana. Autonkin lasille oli ehkä kolmen senttiä lunta kertynyt. (olen muuten maailman huonoin arvioimaan matkoja ja mm. lumen syvyyttä. Näissä asioissa en siis ota mitään vastuuta puheistani! )

Kun hurjan urheilusuorituksen myötä ansaitut herkut oli herkuteltu ja oltiin lähdössä kottiin, kuului tv-uutisista liikennetietoja. Yli 200 kolaria päivän aikana!!! Ihmettelin siinä siskon miehen kanssa, että missähän ne on ollut, kun meillä on ollut ihan hyvät kelit. Hän ajeli tänään Jyväskylästä eikä tiellä ollut mitään ongelmia. Samoin koin minä.

Lähdettiin tytön kanssa sitten kotia kohti. Takaisin Vt13:lle päästyäni minua jännitti ensimmäistä kertaa koko talvena auton ratissa. Eikä se johtunut niistä uutisista vaan siitä, minkälaiseksi tie oli muttunut. Tien pinnassa oli tamppaantunutta lunta. Jossain välissä ennen viimeisintä sadetta oli aurattu tie. Nyt sen valkoisen kiillotetun lumipeitteen pinnalla oli uutta lunta. Kiihdyttelin normaaliin tapaan, mutta vain nopeusmittarin viisari kiihtyi - auto ei. Odottelin, että kierrokset laskee ja kiihdyttelin sitten vähän hitaanpaa. No nyt oli kyllä pitoa, mutta renkaat vei ihan vikasuuntaan. Kolmannella kerralla päästiin sitten liikkelle ihan turvallisesti. Parin kilometrin matkalla ehdin ehkä kymmenen kertaa harkita ajanko kotiin asti vai jäänkö Perhoon yöksi. Olihan tulossa jo pimeä kovaa kyytiä ja vastaan tulevien autojen nostattamat lumet ei houkutellut kyllä yhtään... Päätin kuitenkin ajaa kotiin, miehen luokse, kun toinen oli neljä päivää ollut tien päällä ja viimein kotiutunut reissulta.

Perhon ja Kyyjärven eli Keski-Suomen ja Keski-Pohjanmaan rajalla tapahtui tiessä muutos ja liukkaus katosi. Ei nyt tietenkään kokonaan, mutta huomattavasti vähemmän oli hallintavaikeuksia. Eri tiepiiriä ilmeisesti ja meneehän siinämain se suomenselkäkin, joka vaikuttaa uskomattoman paljon ihan kaikkeen luonnossa.

Loppumatka kotiin olikin sitten aika jännittävää. Näkyvyys oli ihan ok, mutta niitä rekkojahan tuli vastaan ja loput sitten voipi kukin arvata. Ei naurattanu ei. Kerran jouduin puotta vauhdin kuuteenkymppiin, kun mutkassa Nesteen säiliörekka nosti lumet mennessään ja minä kun en muistanut miten jyrkästä mutkasta oli kyse. Onneksi silloin ei ollut ihan perässä ketään kiinni.

Tyttö keksi sitten takapenkillä venkoilla itsensä turvaistuimen vöistä irti. No ei onneksi saanut kokonaan, mutta yläremmeistä oli käden poissa ja siinä äiti sitten etsimään paikka johon pysähtyä. Tienpientareitahan näin talvisaikaan on turha etsiä, oli odotettava bussipysäkkiä. Koska lunta tuli sen verran reippaasti ja kaikki liikennemerkit oli lumen peitossa huomasin pysäkin vasta ihan läheltä. Takana näkyi tulevan pari autoa, joten äkkijarrutuksia en uskaltanut tehdä. Lopulta oltiin tutummalla paikalla, jossa muistin olevan pysäkin ja sain ajoissa vilkun päälle. Niin ihan onnellisesti löydettiin bussipysäkki tuolta peurojen kulkureittien keskeltä ja saatiin tytölle remmit takaisin päälle. Huomenna meneekin sitten hienosäätöön turvaistuin...tai tyttö.

Tuolta pysähdykseltä liikkeelle lähdettyäni huomasin taas sen tien sittenkin olevan aika liukas. Silti väittäisin, ettei ihan talven pahimpia ajokelejä ainakaa täällä Keski-Pohjanmaalla. Tarkoitankin siis yleensä talvien pahoihin ajokeleihin verraten. Tälle talvelle taisi olla kyllä tähän mennessä kurjin.

Kurkkasin tuossa MTV3:n Kymmenen Uutiset netistä tarkistaakseni oliko niitä liikenneonnettomuuksia tosiaan yli 200. Siellä puhuttiin jo yli kolmestasadasta! Ilmeisesti ainakin yksi kuolonuhrikin, valitettavasti.

Suurimmaksi liikenneonnettomuuksien aiheuttajaksi poliisi nimesi huonossa säässä ohittelijat. Ohitellaan autoletkoissa ja tiellä kaistojen välissä olevat lumipalteet saa ohittavan auton heittelehtimään ja siinä sitä sitten ollaan. Minutkin joku bemaristi ohitti tuolla tuiskussa, mutkassa ja veikkaisin hänen nopeusmittarinsa näyttäneen vähintään 100km/h. Oma nopeus oli aika lailla tasan 80. Tulikohan kuski taaskaan ajatelleeksi, että parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Perillä, nimittäin.

Paljon oli onnettomuuksia sattunut ihan tavanomaisissa tilanteissakin, inhimillisillä nopeuksilla. Tuntuu vaan ihan älyttömältä tosiasia, että ihminen voi herättää toisen ihmisen henkiin. Tai ihminen voi matkustaa kuuhun. Mutta ihminen ei ole vieläkään keksinyt renkaita ja ajoneuvoa, jolla pysyisi tiellä säällä kuin säällä ja etenemisnopeus olisi kuitenkin siinä 80km/h. Tottahan onnettomuustilanteessa kuljettajan reaktiolla ja taidoilla on merkitystä. Näissä "keli yllätti autoilijat"-tilanteissa kuitenkin vaadittaisiin auton ominaisuuksilta ja renkailta enemmän...Meillä on jo luistonestot, lukkiutumattomat jarrut ja ajon vakautusjärjestelmät. Mitä puuttuu? Onko se suurin puute kuitenkin vielä siinä auton ja tien pinnan välissä? Minulla on tällä hetkellä paras auto-rengas-yhdistelmä ikinä! Koskaan en ole ollut näin tyytyväinen. Ei ole tarvinut itkeä tien päällä! Mutta ei silti riittävän hyvä! Voiko se tosiaan olla niin hankalaa löytää rengas joka pysyy tiessä?

No kai se sitten on... Talvikenkiä on ollut huomattavasti kauemman, kuin talvirenkaita. Silti tänään on ravannut potilaita terveyskeskuksissa ruuhkaksi asti lastottamassa ranteitaan, polviaan ja näyttämässä häntäluitaan, kun eivät ole pysyneet liukkaalla kelillä pystyssä. Että jos Nokia joskus löytää pitävän seoksen, kuvion ja nastoituksen renkaisiin, niin kannattanee kokeilla samaa myös saappaisiin. ;)

Siihen asti turvallisinta lienee potkukelkkailla! =)

comments powered by Disqus