Kirjoittaja Eija Mustonen
Uusimmat blogijulkaisut

Kohtalon kyyti

"Mä voisin jo lähteä kotiin. Mua väsyttää, jalkoja särkee korkkareissa ja kaiken lisäksi mun pitää ottaa vielä huomenna vieraita vastaan." "Älä ny vielä lähde. Me vaikka hierotaan sun jalkoja, jos jäät vielä hetkeksi aikaa. Ihan totta! Jää vielä!" "No ok, hyvä on, vielä hetkeksi", vastaan ja alan repiä korkokenkiä jaloistani.

On vuosi 1996 ja lakkiaispäiväni. Olen melko väsynyt päivän juhlinnasta ja haluaisin jo kotiin. Minua ei yhtään huvittaisi enää bilettää, sillä aamullakin on vielä tulossa vieraita valkolakkiani juhlimaan. Jään kuitenkin vielä vähäksi aikaa, sillä tiedän, että pääsen kotiin nopeasti: matka ei ole kovin pitkä, mutta olen aikonut ottaa taksin.

"Nyt riittää, mä lähden, son moikka nyt! Palataan!" huikkaan ja lähden kopistelemaan kengissäni kadulle. Taksiasema on aivan nurkan takana - onneksi - varpaani ja päkiäni ovat hieronnasta huolimatta ihan tulessa. Asemalla on taksi valmiina, sillä vielä ei ole kovin myöhä. Autosta nousee kuljettaja ja avaa minulle oven. Tervehdin häntä, tartun oveen ja siirryn lähemmäksi oviaukkoa. Samalla hetkellä pihaan kurvaa toinen taksi, jonka kuljettaja nousee autostaan ja huutaa: "Hei, Markkanen, se on mun kyyti!"

Todellakin. Markkanen vie kyytini! Tämä ajatus ponnahti mieleeni, kun odotin edellisen asiakkaan maksavan kyydistään. Olimme lähteneet Markkasen kanssa kahdella taksilla viemään samaa porukkaa, sillä koko remmi ei mahtunut yhteen autoon. Olin ollut taksiasemalla seuraavana lähtövuorossa, ja meillä on asemalla kirjoittamaton sääntö, että jos samaan kyytiin lähtee kaksi taksia, asemalle paluun jälkeen autojen järjestys on sama kuin kyytiin lähdettäessä. Sääntö oli sovittu siksi, ettei tulisi mitään kilpa-ajoja, jos yhteiskyytiin lähdettyään taksit palaisivat asemalle eri järjestyksessä. Sääntö oli siis olemassa, mutta siitä ei kukaan pitänyt todellisuudessa kiinni. Ei se nyt niin tarkan markan päälle ollut. Paitsi tänään. Tunsin kuiskauksen korvani vierestä: "Hei, T, Markkanen vie sun kyydin!" Ei muuten vie! Vaikka Markkanen ehtiikin asemalle ennen minua, kyytiäni ei vie. Painoin kaasua enkä ole koskaan ajanut sitä kolmen kilometrin matkaa niin lujaa. Jokin minulle sanoi, että nyt on mentävä. Se jokin sanoi entistä painokkaammin, ja tunsin, että toteltava on. Siellä Markkanen aukaisee ovea vaalealle tytölle... "Hei, Markkanen, se on mun kyyti!"

"Ai jaa", totean ja jatkan, "minulle on ihan sama, kunhan pääsen kotiin." Mitähän tämä nyt tarkoittaa, mietin, mutta irrotan kuitenkin otteeni Markkasen autosta ja kävelen toisen taksin luo. Istahdan kyytiin, kuski hymyilee ja lähdemme liikkeelle. Kuljettaja näyttää jotenkin tutulta. Kyllä hän varmaankin paikkakuntalaisia on, koska ajaa täällä taksia, mutten todellakaan tunne häntä. Olenhan asunut viimeiset kolme vuotta muualla lukio-opintojeni takia. En siis tunne kaikkia paikkakuntalaisia ikäisiäni. Juttelemme niitä näitä, mitä nyt taksissa jutellaan, ja loppumatkasta kysyn huvikseni, saavatko ylioppilaat alennusta. Kuski nauraa eikä vastaa sen kummemmin. Maksan kyydin ja huikkaan hyvät yöt.

Tuossa se nyt on, lauantain kyytini, se vaalea tyttö tulossa portaita alas. "Jätkät hei, mäpä tiedän, missä tuo tyttö asuu!" "No miten niin muka?" "Tiedänpä vaan..."

On lakkiaisten jälkeinen keskviikko ja olen kavereilleni kuskina. Ravintolaanhan heidän mielensä tekee ja suostun lähtemään seuraksi. "En sitten tanssi, mullon vieläkin päkiät kipeät." "Joo joo, voit pitää meille pöytää."

Joku koputtaa olkapäähäni: "Lähdetkö tanssimaan?" Käännyn ja näen lauantain kuskini hymyilevät kasvot.

Kuinkas sitten kävikään :)?

Tästä taksikyydistä tulee tänä vuonna kuluneeksi 16 vuotta. Kun ystävänpäiväpaketti viime viikolla saapui saatekirjeineen, ei minun tarvinnut kovin pitkään miettiä, kuka toisen kaulahuivin saa ja mikä autoreissu sen parhaiten perustelee. Saman kohtalon kyydissä olen T:n kanssa vieläkin :).

-E

comments powered by Disqus