Kirjoittaja Jukka Leikas
Uusimmat blogijulkaisut

Hakkapeliitta R3 SUV – hyvältä tuntuu

Kitkat ovat olleet alla kuukauden ja ajokilometrejä on kertynyt reilu tuhat niillä.

Turussa oli sulaa, jäistä, lunta, pakkasta ja vettä milloin mitäkin. Yhteinen tekijä oli se, että renkaiden kanssa ei tullut yllätyksiä.

23.12.2018 klo 23. Täysikuu, -23C

Joulumaahan siirtyminen tapahtui yli yön ajamalla reilusti ennen joulua. Turku – Helsinki välillä oli suolattua loskaa tiellä runsaasti ja usein ohituskaista oli ihan valkoinen. Sen verran uutta lunta satoi koko ajan. Rekkoja ylämäessä ohittaessa hirvitti hieman ensi kerroilla siirtyä vasemmalle kaistalle ja loskasuihkuun. Nastarenkailla en sitä pelännyt, mutta nyt olin aika varovainen. Vähitellen luottamus R-kolmosiin kasvoi ja en enää jännittänyt hartioihin asti renkaiden puolesta. Keskittyneisyys voi siirtyä pelkästään ohitustilanteeseen – silloin kun edes katsoin ohittamisen tarpeelliseksi loskasumusta pois pääsemiseksi.

Kehä kolmosen jälkeen sääennuste oli näyttänyt kelitiedoissa punaisia läiskiä Mäntsälän tienoilla. Hyvin sääprofeetat asiansa osasivat. Lumisade alkoi tihentyä koko ajan ja kaukovaloja ei enää voinut käyttää. Sumuvalot laitoin lähivaloja auttamaan, mutta pian tietä ei enää näkynyt kunnolla. Hidastin moottoritievauhdin 50 km/h nopeuteen, mutta edessä ei näkynyt kuin pelkkää valkoista. Ei ollut penkkoja, ei aurauskeppejä, ei tien reunoja, kaikki oli yhtä valkoista. Näkyvyys oli muutama kymmentä metriä ja vastaantulevan moottoritiekaistan liikennettä ei näkynyt. Taisi olla Mäntsälä E ulosmenon liittymä, jossa havahdutin kyytiläiset jarruttamalla niin paljon, että ABS surahti. En tiennyt missä ajoin. Jarrutuksen jälkeen etanavauhdissa tajusin olevani ulosmenevän liittymän ja moottoritien välisellä asfaltilla. Siitäpä käänsin takaisin moottoritein puolelle ja hiljensin vielä nopeutta. ’Ei oo kivaa, jos tällaisessa kelissä pitää pitkään ajaa’ sanoin ääneen.

Takaa meitä lähestyi rekka, jolle olimme jättäneet sievän ajouran valmiiksi. Väistin penkan puolelle ja näytin rekalle vielä vilkkua tarkoittaen ”mene ohi vaan”. Rekka paineli ohi, vilkutti kiitoksen – ja tiputti oman nopeutensa alle 70 km/h nopeuteen. Mutta rekan perässä oli helpottavaa ajaa ajourien näkyessä viimeinkin täysin valkoista tasankoa halkaisemassa ja perävalojen toimiessa majakkavalojen tapaan suuntaa näyttämässä.

Huh mikä keli, onneksi pahin vaihe kesti vain muutaman kymmentä kilometriä.

Lumisadetta ja kelin vaihtelua riitti läpi yön, mutta pahin jäi jo taakse. Pikkupakkasessa oli muuten hyvä ajaa. Heinolasta tai oikeastaan Lusista eteenpäin nelostiellä seurailin oikeastaan enemmän uusia jo asennettuja nopeuskameratolppia, niitä kaukaa tutkalla nopeuden mittaavia ja tolppien välisen keskinopeuden laskevia kameroita. Paljon tolppia on, todella paljon.

Ukka on kirjoittanut Telkästään, joka uikuttaa tolppia varoitellen. Minulla on digitaalinen nopeusmittari jossa lisäpiirteenä on myös piippaus. Laite on ruotsalaisen AD-Teknikin tekemä ja kun viimeksi päivitin sen ohjelmistoa, totesin sen olleen minulla jo yli 180 000 km matkan ajan. Edellisessä Volvossani tarvitsin näkyvän kilometripohjaisen nopeusnäytön auton mailimittarin rinnalle. Siirsin mittarin nykyiseen autooni ja totesin sen olevan hyvä myös nyt. Nopeusnäyttö juuri tuulilasin alla on helpompi seurata kuin ratin keskellä oleva analoginen mittari. Piippaukset ovat hyvä plussa, pitävät huomiokykyä yllä paremmin pitkällä matkalla – ja kaupungissakin. Turussahan on kymmenen kameraa kaupunkialueella 40 – 50 km nopeuksissa. Nelostiellä mittari ei vielä piippaa kameroiden kohdalla, mutta eiväthän kameratkaan ole vielä tosi käytössä. Laitteen etuna Telkkään verrattuna on ’kiinteä asennus’ autoon – siis se on jatkuvasti kiinni sytyttimen piuhassa ja käynnistyy aina autoa käynnistettäessä. Eikä se ole riippuvainen puhelimen käytöstä.

Olkoon piippari vaikka navigaattori, niin poliisien kannalta ne ovat hyviä laitteita koska ne ylläpitävät tarkkuutta ja huomiokykyä liikenteessä.

Pienen piippari -sivuraiteen jälkeen palataan loppumatkaan.

Hartolassa Jari-Pekka -huoltiksella oli alkanut aamiaisen myynti kun pääsimme sen kohdalle. Teimme toisen kuskin huoltopysähdyksen siinä sitten Halikon jälkeen. Viimeinen taival oli odotettavissa taas lumisella tiellä.

Joutsa-Kangasniemi tie oli luminen ja jäinen. Renkaiden kannalta ajoin melkein kuin nastarenkailla.

Perillä on joulun aikaan ollut koviakin pakkasia, uutta lunta, mutkamäkiä pienellä vauhdilla ja myös metsäteitä – kaikki on sujunut hyvin.

 

Vannoutunut nastarengaskuski alkaa sulaa kitkarenkaiden käytössä. Hyvät ne ovat, varsinkin nelivetoautossa. Mutta varovainen ja ennakoiva ajotyyli sopii kitkojen käyttäjille mainiosti.

Jos oma ajotyylisi on ärhäkkä ja nykivä, niin ehkä kannattaa yhä valita nastat.

comments powered by Disqus