Uusimmat blogijulkaisut

Ei riitä, että tietää...

Vaan pitää myös muistaa. Ei siis pitäisi muistaa, vaan pitää muistaa. Jälkikiristys. Tekemättömyys nimittäin voi muuttua ongelmaksi vasta rapian kahdentuhannen kilometrin jälkeen. Tässä hiukan avointa dokumenttia siitä, mitä oli likellä käydä. Kallis vahinko...

Kävimmä emännän kanssa elokuulla puolivälin huitteilla viiden päivän kevyen autoloman Pohjois-Norjassa. Sen meisemiin me emme kyllästy. Ennen lähtöä varasin Kemijärven Kalotin korjaamolle ajan, jotta autooni ennen reissua vaihdetaan jarrupalat. Taakse ne jo oli paria viikkoa aiemmin vaihdettu muun huollon yhteydessä, mutta ajanpuutteen vuoksi etuset jäivät vielä vaihtamatta, vaikka palatkin oli hommattu valmiiksi. Sujuvasti ne tulivatkin ennen lähtöämme vaihdetuiksi ja tapit ja muut osat tietenkin asianmukaisesti rasvatuiksi.

Jarrut siis olivat kunnossa, kun Norjan mäkisille teille Kiirunan kautta aloimme laskeutua. Jarrut tuntuivat olevan tiptop. Laitan jutun loppuun muutaman maisemakuvankin kevennykseksi. Kuitenkin ensin kerron, mitä tapahtui Suomeen palattuamme.

Lexukseni renkaista ei kuulunut jarrupalojen vaihtamisen jälkeen 2500 kilometriä ajettuani mitään ylimääräistä. Eräänä päivänä viikonpäivät sitten lähdin Venäjän puolelle Sallan rajanylityspaikan kautta polttoaineen ostoon, kuten olen tehnyt vuosien ajan. Kotisoratiellä kuului pari kertaa hiukka erikoisia kevyitä kolahduksia, mutta niihin korva tottuu, eikä pikkuäänien takia seinille hypitä.

Venäjän puolella rajaa jätin passintarkastuksen jälkeen auton kuskinpuoleisen sivuikkunan auki, kun oli lämmin päivä ja tiesin parinsadan metrin päässä puomilla vielä tarkistettavan passin päiväleimat, tarkkoja kun ovat. Ikkunan kautta kuulin pyörästä jokaisella renkaan pyörähdyksellä rytmikkään kahinaa muistuttavan äänen. Maallikkkona päättelin sen olevan ehkä laakeri, ehkä jotain muuta, mutta ei vakavaksi luokiteltavaa kuitenkaan. Tankkauksen jälkeen kuuntelin ääntä Suomen raja-asemaa lähestyessäni. Muutama kahnausääni oli satunnaisesti hiukan kovempi.

Lähdin ajamaan Sallan kirkonkylää kohti kauppareissulle Suomen passintarkastuksen jälkeen. Matkaa on parikymmentä kilometriä. Matkan aikana alkoi etuvasemman pyörän ääni muuttua lonksottavampaan suuntaan ja huomasin äänellä olevan yhteys siihen, liikkuuko auto suoraan, kaarteessa jompaan kumpaan suuntaan tai eri vauhdilla. Vapaasti rullatessaan, mitä hybridiauto kaasun nostaessa tekee, ääni voimistui. Veto päällä ääni hiljeni ja poistui hetkiksi kokonaan. Kuitenkin kirkonkylää lähestyessä viimeisissä maantiemutkissa ääni oli sen verran voimakasta, että aloin epäillä vakavampaa. Niinpä soitin vaimolleni, että hyppäisi Subaruunsa ja tulisi koukkaamaan minut kotiin, kun auto kuulosti korvaan korjaamokuntoiselta. Se hoituisi autopalvelutoimenpiteenä. Ei olisi järkeä lähteä korjaamolta poispäin ajamaan, kun vika ääneltään yltyi.

Ajoin Lexukseni S-kaupan parkkipaikalle takariviin niin, että se siitä olisi vedettävissä helposti hinurin lavalle. Soitin yhdelle kaverilleni, että hän tulisi hakemaan autoni avaimet haltuunsa niin, että hinurihakija voisi ne sieltä noutaa. Näin tapahtuikin ja kauppaostosten jälkeen palasin autoni luokse vaimoani ja kotikuljetusta odottamaan. Käveleskelin siinä kesäillassa auton ympäri ja tietenkin mietiskelin hiukan, mikä auton vika oikein olisi. Sitten katse osui ääntä pitäneen eturenkaan vanteen pultteihin. Ei helevetti. Yksi puuttui...

Ensimmäinen pitkä perkele tuli ainakin aatoksissa. Kokeilin viereistä pulttia puuttuneen vierestä. Se pyöri sormin. Yhtälö alkoi ratkeamaan. Soitin avaimet hakeneelle kaverileni, että jospa hän ajaisi autolleni uudelleen, että saan momenttiavaimeni tavaratilasta. Näin tapahtuikin. Sanoin korjaavani autoni ilman korjaamoa...

Jatkon arvaattekin. Kaikki pultit olivat löysällä. Paitsi tässä vasemmassa etusessa, myös oikeassa eturenkaassa, mutta siellä onneksi ei katastrofi vielä ollut käsillä. Vasemman puolen puuttuvan pultin reikää tarkemmin tutkiessani huomasin, että pinnapultti on juuresta poikki. Se selitti ihmettelevän aatokseni siitä, miten mutteri voisi pyöriä kokonaan auki ja pudota. Pinnapultin kanssa niin tietenkin tapahuu ja oli tapahtunut. Onneksi vanne pysyy tilapäisesti paikallaan ja auto ajokunnossa neljälläkin mutterilla.

Puuttuva mutteri ja katkennut pinnapultti.

Nyt Lexukseni odottelee pinnapultin vaihtamista korjaamolla viikon päästä maanantaina. Tai liekkö pinnpultti oikea nimike kierretapille, joka Kiviniemen Matin mukaan on helpohko vaihdettava, eikä koko kiinnitysosaa tarvitse katkeamisen vuoksi uusia. Huojentavakin tieto, kun varaosahinnat ovat tiedossa...

Että tämmöinen tapaus tällä kerralla. Olen ostanut momenttiavaimen itselleni siksi, että voin tehdä renkaanvaihdot ja kiristykset kotityönä, kun korjaamot ovat lähimmillään viidenkymmenen kilometrin päässä. Nyt kiristys jäi tekemättä, vaikka momenttiavain kulkee aina autossani mukana. Näppärä vehje. Varsinkin, kun sitä käyttää...

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Jospa sen nyt muistaisi, kun aluvanteita irti käytetään ja kiinnitellään. Sormi osoittaa omaan otsaan, ei mihinkään muualle. Peilistä näkyy syypää.

Tähän muutama kuva Norjasta. Auto toimi vakaasti HakkaBlack SUV -renkailla. Ja jarrut olivat ja ovat kunnossa, mikä varsinkin Norjan vuoristoteillä korostuu. Onneksi vanneongelmat alkoivat vasta Suomessa. Jutun loppuun laitan vaimoni tekemän laajemman kuvakoosteen linkin, jos Norjan ja osin Ruotsin ja Suomenkin maisemat kiinnostavat.

Narvikin uusi silta.
Vielä elokuussakin lumilaet...
Tunneleita riitti...

Ja tässä linkki Norjakuvablogiin: https://ukkajamummunorjassa.blogspot.com/

 

comments powered by Disqus